VUOHET

Kuinka kaikki alkoi


Vuohet tulivat meidän elämään vuonna 2005 ja voisipa sanoa, että onnettoman sattumuksen kautta, joka lopulta kääntyi onnekkaaksi sattumaksi. Tuohon aikaan asuimme kaupunkialueella rivitalossa, yhden koiran kanssa. Lapsia meillä oli silloin kaksi; parivuotias esikoinen ja muutaman kuukauden ikäinen vauva. Sattui niin ikävästi, että pahimmilla tammikuun keleillä minä liukastuin käyttäessäni Kamu-koiraamme kävelyllä ja katkaisin jalkani. Siitä seurasi monen kuukauden toipumisprosessi.
Sairasloman aikana minulla oli runsaasti aikaa surffailla netissä ja miettiä tulevaisuutta. Sisälläni kytenyt kaipuu takaisin maaseudulle, pois rivitaloelämästä kasvoi kasvamistaan. Nettisivuja selaillessani jotenkin ihmeen kautta eksyin vuohifoorumille. Se oli siihen aikaan vilkas keskustelupaikka vuohista kiinnostuneille ihmisille sekä vuohien omistajille. Viikkojen kuluessa huomasin olevani aivan koukussa kyseiseen foorumiin ja kuin varkain mieleeni oli juolahtanut ajatus, että mitäpä jos mekin laittaisimme vuohia?!? Lopulta ajatus muuttui päätökseksi: kun tästä tapaturmasta tokenen, me muutamme maalle ja laitamme vuohia.


Puoliso ei onneksi vastustellut, vaan hänestäkin ajatus oli hyvä. Eikä aikaakaan, kun muuttohommat jo olivat käynnissä ja maalle muutimme maaliskuussa 2005. Ensimmäiset vuohet tulivat taloon heinäkuussa ja veivät sydämemme mukanaan.
Liekö olisimme koskaan päätyneet maalle asumaan, saati vuohenpitäjäksi, ellei kohtalo olisi puuttunut peliin ja laittanut minua pakolliselle jäähylle. Vaikka tuo tapaturma vieläkin joskus muistuttelee itsestään kipeän nilkan muodossa, olen silti kiitollinen että niin kävi. Uskon vahvasti siihen, että asioita tapahtuu, koska niillä on jokin merkitys.

Vuosien kuluessa perheeseemme on syntynyt vielä kolmas tytär ja olen onnellinen siitä, että kaikki lapsemme ovat saaneet viettää lapsuutensa maalla, vuohien ja muiden eläinten parissa.. 

Vuohelle mikään ei ole mahdotonta. Esteet on tehty ylitettäväksi. Oikeastaan ei ole esteitä, on vain hidasteita. Näin tuumii Laura-kuttu.

Päivä viimeisenä talvenaan. Parta sinisenä syötyään mustikoita. Tämä iloinen mummuvuohi nautti elämästä viimeiseen asti.

Sievä uransa huipulla. Ei kiven voittanutta. Mitä isompi kivi, sen onnellisempi kuttu.

Nykyiset vuohet

Tällä hetkellä elämäämme ja tilaamme ilostuttavat veijarit


Elsa s. 2008 

Tässä kuvassa Elsa on tuo joka katsoo kameraan (Laura fiksuna kuttuna ymmärsi kääntää päänsä pois).
Mitä Elsasta voisi sanoa, kuin että se on ihan mahdottoman hurmaava ja kaunis vuohi. Sellainen Suomineito. Oikukas ja omapäinen, mutta tavattoman ystävällinen. Ahne, pitää kyllä huolen että on paikalla kun herkkuja jaetaan. Päiväkankaan oma Niiskuneiti.



Sievä s. 2012

Porukan nuorin vuohi Sievä on mitä ihanin ja ystävällisin vuohi. Se on meidän nuorimmaisen tyttären oma kuttu ja nämä kaksi ovatkin erottamattomat.
Saattavat köllistellä vierekkäin olkipehkun päällä tai viettää muuten vain aikaa yhdessä. Tyttö harjaa kuttunsa pitkää, kaunista karvaa ja kuttu nauttii silmät kiinni.
Sievä on harvinaisen luottavainen vuohi, se on ollut pienestä pitäen hyvin seurallinen ja ihmisrakas.

Akrobatiaa a`la Päivä,

nuoruutensa päivinä



Kaunis kuin kuttu kesäpäivänä.

Näin näppärästi Päivä nousi vaahteeran lehtiä popsimaan ja vihreän voimalla se teki maitoa runsain määrin. Päivä oli lypsykuttujen lypsykuttu. Yhdellä poikimisella se teki meille maitoa 8 vuoden ajan. Lypsykertoja kertyi valtavat määrät, kyllä tuli maitohommat Päivän kanssa tutuksi. Maidosta valmistettiin lähinnä viiliä ja suklaavanukasta. Kerran kokeilimme tehdä juustoa, mutta se ei ollut meidän juttu. Maitoa juotiin myös ihan sellaisenaan monien vuosien ajan. 

Päivä oli meidän ensimmäinen lypsykuttu ja loistava opettaja. Se osasi ilmeillä ja eleillä näyttää, mikäli lypsyote oli väärä. Kukapa lypsämään paremmin voisi opettaa, kuin vuohi itse! 








Meidän kilit

Elsa ja Esikko


Se oli jännittävää aikaa. Vuohia oli taloudessa ollut kolmiset vuotta, kun tuli mieleen, että olisihan se mukavaa saada kilejä. Ne kun on niin hirmuisen ihania ja suloisia. Eläinmaailman söpisten top kympissä ehdottomasti.

Niinpä ensimmäiset omat, meidän tilan kilit syntyivät keväällä 2008. Kilien emä Laura teki kovan työn ja saattoi maailmaan hurmaavat kuttukaksoset. Tytöille annettiin nimeksi Elsa ja Esikko.

Voimain koitos

Vallan jako kuttulaumassa

Vuohilla on joskus taipumusta ottaa mittaa toisistaan. Lähinnä se on päät yhdessä silmiin tiukasti tuijottamista ja toisen takaa-ajamista. Harvoin naarasvuohet eli kutut tosissaan ottavat yhteen, se on enemmänkin uhittelua. Viereisessä kuvassa sarvipäinen Sievä haastaa Elsaa, joka on monta vuotta vanhempi. Niin vain kävi, että vanhempi kuttu oli luonteeltaan lujempi, eikä antanut nuoremmalleen periksi tuijotuskilvassa.

Ihmisille nämä hurmaavat otukset sen sijaan ovat aina ystävällisiä. Toki maalaisjärkeä on syytä käyttää, ettei vahingossa jää kahden vuohen väliin, jos niillä on "keskutelu" meneillään. Tahallisesti eivät ihmistä vahingoita.

Jos metsään tahdot sä mennä nyt

Niin takuulla yllätyt



Vuohi on hoitajalleen uskollinen kuin koira. Ja joissain tapauksissa jopa uskollisempi. Se seuraa perässä ilman talutinta eikä lähde koskaan kauas ihmisestä. Toki välillä pysähtelee syömään herkkuja matkan varrelta, mutta sitten onkin jo kiire kirmata ihmisen perään. Jännittävissä tilanteissa voi ilmentyä jopa sellaista kantapäille kävelyä eli vuohi tulee ihan kintereillä kiinni.

Verrattomia kavereita myös esim. sienimetsällä osoittamaan ruokasienet. Vuohi ei normaalisti syö haitalliseksi kokemiaan sieniä ja jättää myrkkysienet syömättä. En kyllä siltikään täysin luottaisi vuohen arvostelukykyyn eli kannattaa se sieni-opas silti metsään mukaan ottaa, jos ei itsellä ole riittävää sienituntemusta.

Vuohi rakastaa kiipeilyä ja hyppimistä ja metsäretkilläkin ne etsivät (ja yleensä myös löytävät) jonkinlaisen kiven jonka päälle kiivetä ja ympärilleen tähyillä. Jos vuohia on mukana useampia, alkaa tietysti hirmuinen vuoren valloitus ja kisa siitä, kuka saa töröttää korkeimmalla.

Meidän pojat

Heikki ja Kukka



Meidän ihan ensimmäiset vuohet, heinäkuussa 2005 taloon muuttaneet pukkipojat Heikki ja Kukka. Ystävällisimmät poikavuohet mitä kuunaan olen tavannut, oikeita hymypoikia. Heikki oppi vanhoilla päivillään kirjaimellisesti hymyilemään. Se sai hyväntuulisella olemuksellaan ja hurmaavalla hymyllään huononkin päivän kääntymään hyväksi.

Oli ilo saada tuntea nämä vuohipersoonat vuosien ajan. Eron hetki tuli molempien kanssa kuitenkin liian aikaisin, vain 10 vuoden jälkeen. Mielellämme olisimme kumpaisenkin pitempään pitäneet. 

Viesti puun kyljessä

With love, Heikki & Kukka



Kun ehtiväisten puunkuorijoiden tarhassa vielä oli muutama puu pystyssä, vuohet olivat jättäneet meille ihanan viestin. Ehta sydän oli hampailla raaputettu puun kylkeen. Tietenkin sen niin halusimme ajatella, että pukkipojat kiittivät hyvästä hoidosta ja saamastaan rakkaudesta.

Yhä lämmöllä näitä velikultia muistelen ja toivon, että kun seuraavan kerran tilallemme tulee vuohipukki, sen sydän olisi yhtä puhdasta kultaa kuin Heikillä ja Kukalla oli.